Viikko vierähti Melbournessa. Haahuillen kaduilla ja kaupunginosissa, hyppien kadunpuolelta toiselle - toiselle jalkakäytävälle. Tajusin kuinka erilainen jalkakäytäväkulttuuri onkaan Thaimaassa ja täällä Austraaliassa - tai Suomessa. On ihanaa laahustaa, kipitellä, harppoa tai harhailla jalkakäytävillä. Jäädä tutkimaan näyteikkunoita tai vaikka poiketa sisään. Kulkea rinnatusten tai puikkelehtia ihmisjoukkojen välistä. Pysähtyä vaikka kuin seinään, eikä todennäköisesti tuki koko tietä töppäillessään. Löytyy myös kokonaisia katuja jotka on varattu vain kävelemiseen (haahuiluun).
Ja entäs sitten ne penkit? No ensinnäkin on puistoja. Pieniä ja isoja, nurmikkolänttejä ja vehreitä läänejä. Ja keskustoista löytyy penkkejä sieltä sun täältä joille voi välillä lysähtää punomaan jatkojuonia ja hörppimään seven-elevenistä napattua limpparia. Tai sitten lukuisat kahvilat ja lounaspaikat, oi miten niistä voikaan valita. Tavallaan tekisi mieli mennä samaan hyväksi havaittuun heti seuraavana päivä mutta toisaalta seuraava paikka voi olla aina vielä parempi. Siinä sitä sitten arvotaan. Kana-avocadopanini on kuitenkin valikoitunut lemppariksi. Oli kiska sitten minkä niminen tahansa.
Ja pubikulttuuri. Kannattaako tästä edes aloittaa? Kuinka parasta on, että sama mesta tarjoaa ruokaa ja hanajuomaa. Usein itsensä voi vielä sijoittaa takapihan beer gardeniin tai katupuolelle terassille nauttimaan päivästä.
Ja meidän hostit Rachael ja Alen on ollut maailman ihanimpia. Ne on hyöri meidän kanssa aina kun ehtivät ja torstaina tuli jo aika sanoa heipat. Heitettiin ne lentokentälle kun ne suuntasivat Nykiin ja siitä sitten Eurooppaan. Absurdia. Me lähdettiin neljän päivän roadtripille ja palataan vielä niiden luokse loppulomaksi, vaikka talossa on enää niiden kämppikset.
Jonain päivänä kuitenkin nähdään taas, niinkuin varmasti näen Melbournenkin. Huippu kaupunki.
(Kuvia vähän sieltä sun täältä kaupunkivilinästä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti